Kesän 2012 kotiseutumatkat

Vuorikylän Juhannus 2012

– Matka toteutettu Juhannuksena

Kuolajärvenkylän matka 2012

Sunnuntaiaamuna 15.7.2012 pakkasin taas kerran James-asuntoautooni retkikamppeet ja eväät. Nyt matka suuntautui esi-isien maille Venäjän Kuolajärvelle, tarkemmin sanottuna Mikkolanniemeen Kuolajärven Ylijärven rannalle. Salla-seuran järjestämälle kotiseutumatkalle oli ilmoittautunut mukaan 15 henkeä eri puolilta. Porukka koostui sellaisista joilla oli kaikilla jonkinlainen side näille menetetyille alueille. Joko suoraan alenevassa polvessa, kuten minäkin, tai sitten naapurikylän puolelta, esim. Arolat. Matkaan lähdettiin omilla autoilla ja yöpymiset oli tarkoitus hoitaa teltoissa ja autoissa. Tullimuodollisuuksista päästyä tulimme Kuolajärven rannalle, Glebovin kahvilan pihalle hieman ennen yhtätoista. Siinä pidimme venäläisten viranomaisten kanssa pienen palaverin ennen matkan jatkumista. Majoitus- ja leirintäpaikat piti tarkkaan selvittää ja viimein kaikki oli selvää. Eino Kairala kertoili vielä lapsuusmuistojaan kylästä.

Pääosa porukasta päätti leiriytyä Mikkolanniemeen vanhan Vuorikylään menevän tien varteen. Alapään itäpuolen Yrttiahon sukulaiset menivät ”mutkasta tietä näkymättömiin” Kurtin tieltä erkanevaa uraa pitkin. Osa jäi Kairalan maille. Ydinporukka suuntasi sitten hieman kuoppaiselle ja mutkaiselle Vuorikylän tielle. Venäläiset ajoivat edellä ja pahimmat paikat käytiin etukäteen varmistamassa. Vesi soljui melko vapaasti tien yli monessakin kohtaa ja purojen ylittävät sillat olivat joko sortuneet tai lahoneet pelkiksi mielikuviksi. Leppäojaan oli tosin tehty uusi palkkisilta, joka oli jäänyt vähän kesken… Maasturit menivätkin suoraan ojan yli sillan vierestä. Muille autoille tämä uinti oli liikaa, joten rohkeasti vaan sillalle. Maavara riitti juuri ja juuri sillan pän ylitykseen.

Viimein kaikki pääsivät sillastakin ylitse ja loppumatka parani taas hieman. Perille tulimme puolenpäivän maissa ja aloimme katsella talojen paikkoja ja sopivia leiriytymistasanteita.

 

Kun talojen paikat olivat suurinpiirtein selvillä alettiin tehdä oloa kotoiseksi ja makkaratulihan se ensimmäiseksi piti tehdä. Tulistelimme hetkisen ja osa porukasta alkoi jo kalavehkeitään viritellä. Kuolajärven ahvenet oottivat ottajaansa. Päivä oli lämmin, hieman nakkasi muutaman vesipisaran, mutta varsinaista sadetta ei ollut. Kavereita, näitä verenhimoisia inisijöitä kyllä riitti ihan omiksi tarpeiksi. Jopa tummia isoja hevospaarmoja näki. Tälläsimmä kalavaatteet päälle ja oijustimme järven rantaan. Kirkas, kylmä vesi lainehti pienoisessa tuulessa ja Ahti oli kitsaalla päällä. Yhtään evää en edes nähnyt. Harmistuneena nakkasin virvelin maahan ja keikautin selkäni oikoseksi kenturalle. Valkoiset pilvet vaelsivat taivaalla ja oli vain kesä, ajatus pysähtyi. Mieleen tulivat ne entiset asukkaat, jotka näillä rannoilla asuivat. Millaista oli elämä silloin. Silloin kun aurinko ei kesällä laskenut ollenkaan moneen viikkoon. Nytkin se paistoi, painu vain illan jatkuessa syvemmälle, näkyen kuitenkin koko ajan.

Tie loppui salmen särkyneeseen siltaan, siitä ei enää päässyt eteenpäin. Muistelimme miten tästä ennen oli kulkeneet ihmiset Ylipäähän ja Vuorikylään sekä Kuusamoon saakka. Nyt tie oli vain surkea ura metsittyneessä pellossa. Sydäntä melkein särki. Katse siirtyi järven liplattavaan pintaan. Tuli mieleen taas kerran ne sanat, jotka oli kuullut täältä karkoitetuilta evakoilta: Niin kaunis oli Kuolajärven pinta kesäiltana. Mielen sopukoissa jäyti edelleen katkeruus… miksi, miksi näin piti käydä?

Kotvasen muisteltuamme palasimme takaisin pellon rinteeseen ja autoille. Ilta jatkui seurustelun merkeissä ja jostain ilmestyi äkkiä iso pussillinen ahvenia. Päästiin sentään kalan makuun. Ahvenet keitettiin ja jaettiin jokaiselle maistiainen, hyviä olivat kirkkaan veden kalat.

Ilta alkoi vaihtua yöksi ja maisemat sen kuin kaunistuivat, iltarusko lankesi itäiselle taivaalle kuin muistuttaen sodan julmasta palosta. Kylmät väreet puistattivat selkärankaa, kun ikuistin yön kauneimman näyn.

Viimein vakauduttiin nukkumaan ja aamulla viiden aikaan nousimme kahvin keittoon. Aamu valkeni pilvisenä ja sateita ennustavia tummia pilviä alkoi nousta taivaalle. Oli kotiin lähdön aika. Viimeiset silmäykset pelloille ja vaaroille. Menetetty mikä menetetty.

Kotimatkalla tie ei ollut yhtään sen parempi, mutta toki jo tutumpi, eikä pelottanut enää niin paljon. Samat kuopat kierrettiin ja samat ojat ylitettiin. Sisimpää riipaiseva retki oli taas kerran loppusuoralla.

Poikkesimme vielä kylän keskustassa Kairalan pelloilla, Kairalahdessa ja ajelimme hieman Alapäähän menevää tietäkin. Sekin oli samanlainen ura, joten palasimme pois. Yrttiahon Reima ja serkkunsa Hirvasahon Katja saapuivat juuri sukunsa juurilta. Olivat paikan löytäneet ja kuvanneet.

 

Retki Tuutikylään 3.-6.8.2012

Perjantaina aamulla kokoonnuimme hyvissä ajoin Sallan tulliasemalle, josta retkemme sai alkaa. Mukaan oli ilmoittautunut alun toista kymmentä innokasta reissaajaa. Vanhimpana ja ehkä kokeneimpanakin retkeläisenä oli jälleen Martti Jokela, tervaskanto Sallan Koutelosta. Ikää Martilla on jo yli 80 vuotta, mutta mieli nuori kuin huntalolla poikasella. Tarjouduin Martille autokuskiksi matkalle ja niin saimme sovitettua tarvittavat retkeily- ja kalastusvälineet autoihin.

Osa porukasta oli myös vakioporukkaa, osa aivan ensikertalaisia. Mukana olivat mm. kuusamolaiset Paula ja Kari Heikkilä. Karin juuret olivat Sovakylän rannoilla. Mukana olivat myös Leo Akola, Sirkka Iivari, Vesa Haataja, Teijo Huhtala, Timo Kunnari, Toini Ritakorkia sekä Salla-seuran puh.johtaja Pekka Moilanen ja allekirjoittanut.

Aurinkoinen ja lämmin sää nostatti pölyn Alakurtin vielä keskeneräiselle tielle kun ajelimme kohti kaupunkia eväspuolen täydennykseen. Kaupoista löysimme kaiken tarvittavan ja niin oikaisimme sitten viimein Vuorikylään johtavalle tieuralle. Tieuran pää oli ovelasti kätkeytynyt sorakuopan taakse, että meinasin ajaa ohitse. Tie oli sateisen kesän jälkeen melko pehmeässä kunnossa ja kuoppainen, mutta hyvin pääsimme Vuorikylään, jossa taas tapasimme matkan maasto-osuuden venäläisen kuljettajamme. Auto odotti matkustajia. Siirsimme tavarat maastoauton peräosaan ja matka sai alkaa. Aurinko paistoi vielä korkealla kun kaarsimme Vuorijärven länsipuolen tielle. Matka eteni nopeasti vaikka tieura olikin paikoin viimekesäistä huonommassa kunnossa. Tutut Tuutikylän maisemat alkoivat näkyä. Emme menneetkään tänä kesänä Martin kotipaikalle, vaan päätimme etsiä toisen ”asentopaikan”. Lopulta kaarsimme Tuutijärven pohjoisrannalle korkealle mäen päälle pellolle. Siihen oli hyvä asettua. Etsimme teltoille paikat ja raivasimme peltoon tulistelupaikalle sijan. Ei siinä kauan nokka tohissut, kun Martin kyökki oli taas kasassa. Iltapäivä ja ilta kului rattoisasti menneitä muistellen ja maisemia ihaillen. Kahvipannut porisivat ja makkarat kirisivät nuotiolla. Kävipä joku Tuutijärven ahvenkannankin tarkistamassa. Heikkoa oli syönti kalalla. Ilta alkoi saapua ja nuotion lämpö hiipua. Pakko oli kallistua yöpuulle teltan suojiin.

Aamulla oli aikainen herätys osalle porukasta. Matka jatkuisi Sovajärven ja Kauttiojärven maisemiin.

Mielenkiintoni heräsi auringon myötä. Tämä seutu oli vielä kokematta. Etupenkillä, pelkääjän paikalla yritin kuvata ohitse vilahtavia maisemia, mutta unohduin kauhistelemaan lähes ajokelvotonta tieuraa. Tie alkoi nousta heti korkealle laskeutuen sitten takaisin korkean maaselänteen jälkeen. Muistelin kartoista järvien nimiä jotka vilahtelivat vasemmalla puolella. Ylä-Kursujärvi, Ala-Kursujärvi, Niluttijärvi, Jyrhämä jne… Kaikki nämä lähihistorian paikat saivat nyt muodon. Kauttiojärveä lähestyttäessä näkyi vielä entisiä puhelinpylväitä, joissa monissa roikkui vielä langatkin. Eivät tosin laulaneet! Pysähdyimme hetkeksi kuvaamaan tosi kauniisti peilaavaa Kauttiojärveä ja täällä kuului myös puhelin, olimme Suomen rajasta melko likellä. Kauttiosta matka jatkui Sovajärven rantaan, sen erääseen niemen nokkaan. Siellä oli jotain asutustakin. Sovajärvi on iso järvi tiestä vasemmalla puolen. Järvien ja niihin laskevien jokien vesien kirkkaus oli silmiinpistävä. Missään ei näkynyt rehevöityneitä tai mutaantuneita vesiä. Metsien humukset eivät ole pilanneet naapurin vesiä vielä. Jokien ylittävät sillat olivat hajonneet aikojen kuluessa, lahoneet tai poltettu, uusia ei ole tehty tilalle.

Kuvasimme talojen paikkoja, esim. Vesa löysi isänsä kotitalon paikan, kellarin ja talon kivijalkaa. Näin ollen tavoitteet täyttyivät. Kaunis on Sovakylänkin alue ja siihen läheisesti liittynyt Kauttiojärven alue ollut. Nyt nämä saloseudut ovat karhujen ja muiden metsäneläinten laidunta. Karhu oli raapaissut tassun jäljet erään aukean jängän ylittävään pehmeään hiekkaan ja eläimen jättämä ura jatkui pehmeässä rämeikössä suoraan kohti Suomea!

Keskipäivän aikaan pääsimme syömäkaloja onkimaan eräästä kauniista joesta ”siellä jossain”. Todella kirkkaista vesistä saimme paistinkalat pian otettua ja läksimme pikkuhiljaa palailemaan Tuutijärven rannoille.

Taas kerran olivat retken kokit sillä aikaa kehittäneet lettutaikinan kokoon ja melkein perinteeksi muodostuneet lettukestit saivat taas alkaa. Muutakin ruokapuolta oli tarjolla ja toimme vielä saamamme kalat lisukkeiksi.

Ruokailun jälkeen alkoikin niin ramaista, että teltta oli paras paikka. Sinä iltana en jaksanut kauan kukkua, vaan nukuin sunnuntai-aamuun asti. Pieni sateenpoikanen herätti keskellä yötä, mutta käänsin vain kylkeä.

Aamulla purimme teltat ja palasimme Vuorijärven kylälle, jossa yövyimme Vuorijoen rannalla viimeisen yön. Osa porukasta lähti jo kotimatkalle, pääjoukon jäädessä vielä nauttimaan kesän viimeisistä hetkistä ”muistojen mummolassa”. Kokeilimme kalaonnea vielä Vuorijoen vanhan tammen luona. Muutama harri ja tammukka joutui saaliiksemme.

Taivas alkoi jo iltapäivällä tummeta uhkaavasti ja näytti että illasta tulisi sateinen samoin yöstä. Varauduimme laittamalla telttoihin sadesuojat. Kesäinen sade kasteli pari kertaa illan aikana, mutta se ei haitannut seurustelua nuotion ympärillä, jossa nautimme vieraanvaraisen luonnon antimia, puhtaan veden kaloja. Paistetut taimenet ja keitetyt uudet perunat runsaan sipulivoikastikkeen kanssa kruunasivat tämänkin retken.

Vielä viimeiset kuvaukset niittykukkien seassa ja päivä oli paketissa. Heräsin taas keskellä yötä sateen ropinaan, joka oli jo melko railakasta. Kuuden aikaan sade sen verran taukosi, että saimme leirin purettua ja tavarat pakattua autoihin. Paluumatka kotiin kesti pari tuntia…

Kiitokset Pekalle matkan toteutumisesta ja mukavalle porukalle yhteisesti retken letkeästä tunnelmasta!

kuvassa ”kokkikolmoset” (eli Toini, Sirkka ja Martti) ja Pekka

lisäkuvia täällä

eeva-liisa